Muistin vastikään, että Jyväskylän kaupunki on omistanut yhden teoksistani jo 36 vuotta. Pinnistelin muistiani ja sinne ponnahti kuva siitä, että sanomalehti Keski-Suomalainen, jonka konsernin työntekijänä toimin tällä hetkellä radioammattilaisena, julkaisi 80-luvulla myös kuvan kyseisestä teoksesta. Kuva oli mukana Jukka Kompan kirjoittamassa artikkelissa, joka kertoi näyttelystä, jossa myös tuo minun työni oli esillä.
Lähdin samantien kaivelemaan arkistojani – ei mitään nykyaikaisia sähköisiä – vaan ihan perinteistä kaappia ja laatikoita. Hetken kuluttua vanhasta kansiosta syliini hyppäsi peloton kissaeläin. Sen jälkeen perässä leijaili luovutussopimus.
Vanhasta kansiosta syliini hyppäsi peloton kissaeläin.
Osallistuin 1980-luvulla useamman vuoden ajan Jyväskylän kaupungin järjestämään taiteen perusopetukseen. Lähipiirini, erityisesti äitini ja mummini, kannustivat minua taiteen pariin. Muistan, että kuvataidekoulussa pääsimme tekemään ja kokemaan monipuolisesti erilaisia taiteen lajeja ja työstimme erilaisia teoksia sisätiloissa, ulkona luonnossa ja milloin missäkin. Meillä oli useampia opettajia ja pääsimme kutkuttavan monipuoliselle matkalle tutustumaan erilaisiin tekniikkoihin ja taiteen tekemisen mahdollisuuksiin.
Nyt katselin tuota Keski-Suomalaisen artikkelia. Siinä kuvataidekoulun osa-aikaopettajana toiminut taiteilija Kari Puikkonen kuvailee ainoan edistymisen esteen kuvataidekoulun oppilaiden kehittymisessä olleen mahdollinen rohkeuden puute. ”Joskus oppilaat kysyvät, mitä saa tehdä, saanko tehdä näin, saanko käyttää tätä väriä. Heidän on vaikea uskoa, että he kerrankin saavat tehdä mitä haluavat. Voi olla, että tämä johtuu koulujen kuvaamataitotunneilla saaduista malleista”, Puikkonen pohti artikkelissa.
Olen täysin samaa mieltä. Rohkeuden puute on perustavanlaatuinen kehittymisen este. Koulujen taideaineissa tähän pitäisi kiinnittää erityistä huomiota ja rohkaista oppilaita tekemään, kokeilemaan ja kokemaan luovuuden virta. Taideaineiden arvostelu numeroarvosanoin on mielestäni käsittämättömän hullua. Lapsi, jonka piirtämät työt, tai vaikkapa lauletut laulut, asetellaan järjestykseen numeroimalla ne tietyn arvoisiksi, voi päättää lopettaa piirtämisen tai laulamisen kokonaan. Siinä voi jäädä ihmisen luovuus satimeen koko loppuelämäksi ainoastaan yhden yksittäisen ihmisen mielipiteen vuoksi.
Olen onnekas, että olen itse saanut jo pienestä pitäen mallia rohkeuden käyttämisestä ja valjastamisesta, heittäytymisestä ja rajojen rikkomisesta. Siitä, että koko ajan ei todellakaan tarvitse olla hiljaa tai huomaamaton ja tehdä niin kuin kaikki muut. Mallia olen saanut monelta kanssakulkijalta, yhtenä tärkeimpänä omalta äidiltäni. Hän on aina uskonut minun pystyvän tekemään, ja myös konkreettisesti tekevän sen, mitä kulloinkin olen tavoitteekseni valinnut.
Taideaineiden arvostelu numeroarvosanoin on mielestäni käsittämättömän hullua.
Vaatii rohkeutta tarttua toimeen oikeasti. Suunnittelu, haaveet ja aikomus pohjustavat matkaa, mutta niiden jälkeen tarvitaan toimintaa. Pitää ottaa – vaikka ihan pieni ensimmäinen askel – tarttua puhelimeen ja soittaa – kokeilla kepillä jäätä – vetäistä ihan ensimmäinen rohkea veto kankaalle. Silloin ei kannata kysellä, että mitä ja millä värillä saan tehdä.
Todellakin – saat tehdä. Saat tehdä ihan mitä vaan. Eikä keneltäkään tarvitse kysellä lupia.
Vaatii rohkeutta tarttua toimeen oikeasti.
Jyväskylän kaupungin omistaman teoksen nimi on Pantteri. Lehtiarvostelussa 29.4.1987 sitä kuvailtiin seuraavasti: ”Ja totta tosiaan: Pantteri pingottuu hyppyyn, ja väkevät vastavärit tehostavat pingottumista”.
En muista olenko itse koskaan kysynyt kuvataidekoulun opettajalta, saanko valita tuon tai tämän värin, tai saanko piirtää, muotoilla, maalata tai kuvata jollain tietyllä tavalla. Ainakaan enää en kysele, vaan annan rohkeuden sykkiä suoraan sydämestä, luista, ytimistä, sielusta tai mistä ikinä se kotoisin onkaan.
”Ja totta tosiaan: Pantteri pingottuu hyppyyn, ja väkevät vastavärit tehostavat pingottumista”.
On ihanaa, että löysin lehtileikkeen ja luovutussopimuksen. Pohdin nyt, onkohan Pantteri vielä jossain konkreettisesti olemassa. Olisipahan hienoa käydä sitä moikkaamassa ja katsomassa, onko vahvat vastavärit säilyneet ja vieläkö siellä ollaan hyppyyn pingottumassa. Täällä ollaan ainakin hypelty väkevästi sitten vuoden 1987 – välillä eteen päin ja välillä taakse tai sivulle – mutta aina sitkeästi kohti uusia tavoitteita. Jos tahdot olla mukana seuraavassa pantterin loikassa, niin ole yhteydessä ja mietitään yhdessä, minne suuntaan tähdätään ja millaisilla vastaväreillä raivataan sinulle lisää rohkeutta.
Lisätietoja: minni.salminen@gmail.com
Voit myös soitella: 050 529 9294
Muistathan, että kaikista teoksista menee 50 % valitsemaasi hyväntekeväisyyskohteeseen.